Aino Viitanen

Aino Viitanen, 52
Suomen Raamattuopiston Keski-Suomen aluetyöntekijä

"Usein mietitään, millainen Jumala on ja mitä ihminen hänestä ajattelee. Tärkeämpää on kuitenkin selvittää, mitä Jumala ajattelee meistä. Ihmisen kuvaukset Jumalasta jäävät auttamatta kalpeiksi. Mieleeni nousee Anna-Mari Kaskisen laulu: ”Et mahdu sanoihin, et muottiin ihmisten, ei järki sinua voi saavuttaa. Et määritelmiin käy, et silmiin näy, vaan sinut pieninkin voi löytää.”

Ihmisen uskokaan ei mielestäni ansaitse mitään huomiota. Jumalan ilouutinen Jeesuksen hankkimasta iankaikkisesta elämästä on kaiken pohja ja suunta.

Jeesuksen persoona tuntui minulle vieraalta 24-vuotiaaksi asti. Sana ”uskovainen” oli minulle todella negatiivinen. Kun uusi elämä kasvoi ensi kertaa kohdussani, Jumala otti minusta kiinni. Mietin, miten kasvattaisin lapseni, kun minulla ei ollut minkäänlaista maailmankatsomusta. Olin ihaillut lähinnä tiedettä ja haaveillut häämatkasta kuuhun.

Siitä alkoi oman elämäni parannusprojekti joka kantoi kuin kananlento. Ei mennyt hetkeäkään, etteikö olisi tullut joku vähintäänkin joku töppö ajatus päähän muusta puhumattakaan. Jouduin toteamaan oman kykenemättömyyteni hyvään.  Tiede petti minut elämän suurten kysymysten edessä, esimerkiksi kun ukkini kuoli.  Olin pakotettu nöyrtymään ja pyytämään Jumalalta neuvoa. Olin vihainen siitä, etten itse ollut osannut handlata tätä elämää.

Elämän vastoinkäymiset eivät jalosta ketään. Kun ihmistä riisutaan, hänellä ei ole enää voimaa peittää olemustaan ja luontoaan. Uskon, että Jumala on pyhä ja paljon viisaampi, ihmeteltävämpi ja armahtavampi rakkaudessaan kuin koskaan voin ymmärtää. Hän näyttää ilmaisevan itsensä heikkoudessa, pienuudessa, vähäpätöisessä, mitättömässä, sairaassa. Hän pukeutuu vastakohtiinsa.

Jumalalla on tarkoituksensa, kun hän meitä kasvattaa.  Uskon, että hänen suunnitelmansa kohdallemme on ihmeellinen. Minun on ollut hirveän vaikea luopua saavutetuista eduista, mutta menetysten ja kärsimysten keskellä olenkin löytänyt rakastavan Jumalan. Hän on pitänyt huolen elämäni pienistäkin yksityiskohdista. Nyt sairaana olen paljon terveempi suhteessani Jumalaan kuin silloin, kun olin fyysisesti terve. On suurta voida turvata Jumalaan. Apu on itseni ulkopuolella, eikä minun tarvitse pienimmässäkään määrin etsiä itsestäni mitään.

Nautin suunnattomasti Jumalan kädenjäljestä. Ihailen kukan terälehtiä ja perhosen siipiä. On hauska katsella metsäkauriiden poikasten kisailua lähipellollamme. Lapset ovat minulle loputon ilon ja ihmetyksen aihe. Monesti meitä kristittyjä vaivaa murhemieli, joka johtuu omista synneistä ja kuoleman pelosta. Jatkuva kilvoittelun aihe ja toiveeni onkin, että voisin enemmän iloita siitä mitä Jeesus on minulle hankkinut, iloita kuin pieni lapsi."