Onerva Mäki

Kunniatohtori Onerva Mäki, 85
UNESCO Laureate ja vammaisryhmien koulutuspalveluiden uranuurtaja, mm. Niilo Mäki Säätiön ja monen vammaisyhdistyksen perustajajäsen

"Jumala on minulle läheinen ja luotettava kaveri. Olen pienestä asti uskonut siihen, että minulla on vahva tuki Jumalan puolelta. Isoäitini Vilhelmiina Nummelin oli lestadiolaissaarnaaja. Muistan lapsuudesta pitkät polvirukoukset, joista en ymmärtänyt paljoakaan.

Minulla on myös aina ollut paljon esirukoilijoita. Tässä iässä en halua murehtia, se on synti. Sehän tarkoittaa, etten luota Jumalaan.

Olen koulutukseltani opettaja, ja silloin on oltava tarkkana, ettei johdata lasta omien arvojen pariin vaan antaa näköaloja, joista hän itse voi valita. Myöhemmin akateemisessa maailmassa olen voinut sopivassa tilanteessa sanoa kollegoille, että rukoilen heidän puolestaan. Ihmiset häpeilevät suotta uskoaan. Kun heidän kanssaan keskustelee, huomaa, että moni on piilouskovainen. He vain palvelevat Jumalaa omalla tavallaan.

Kirkossa minua kiusaa päällepäsmäröinti. Kirkko työntää ihmisiä luotaan, kun sananselitys on varattu vain oppinsa saaneille. Näen Kaupunginkirkon ikkunastani aamusta iltaan, mutta viime vuonna kävin siellä vain kerran. Kaipaisin vapaamuotoisia musiikki- ja hiljentymishetkiä, joissa voisimme jakaa Sanaa toinen toisillemme.

Uskonto on laitostettu ja kirkosta on tullut service station. Se on kasvanut liian suureksi eikä se jatkossa pysty vastaamaan ihmisten hengelliseen hätään. Siksi pienet herätysliikkeet vastaavat ihmisten yhteyden kaipuuseen. Kirkko tarvitsee herättelijöitä, ja sen pitäisi antaa tilaa erilaisuudelle.

Ihmettelen sitä, kun ihmiset antavat toisilleen valmiita kaavoja ja vaativat heitä käyttäytymään tietyllä tavalla. Kaipaisin lisää velvollisuudentuntoa, toinen toistemme kunnioittamista ja aitoa vuorovaikutusta.

Saarnastuolista tahtoisin kuulla Jumalan sanaa enkä papin elämänstooreja. Jumalanpalvelukset jäävät yksipuolisiksi kun kirkossa pitää istua kuin suolapatsas. Miksei hyvälle saarnalle voisi vaikka taputtaa? Pohjois-Keniassa yläasteensa päättäville lapsille järjestetään jumalanpalvelus, jossa jokainen lapsi siunataan erikseen elämän tielle. Meilläkin pitäisi pitää lapsista parempaa huolta rippikoulun jälkeen.

Työssäni vammaisten parissa olen kohdannut paljon aitoja ihmisiä, jotka kamppailevat ympäristön asenteita ja nöyryytystä vastaan. Jyväskylään muutettuani 1960 minua tultiin kutsumaan rovastinrouvien ompeluseuraan, johon minut olisi kelpuutettu professorin rouvana. Olin toiminut Meilahden seurakunnassa aktiivisesti tasa-arvoisuuden perusteella. En voinut ottaa kutsua vastaan.

Sain UNICEF-koulutuksen 1951, jonka jälkeen perustettiin Helsinkiin Suomen ensimmäinen CP-vammaisten luokka, jonka opettajana toimin 7 vuotta. Jyväskylään avioiduttuani sain mahdollisuuden toimia yliopiston opettajana ja erityisopettain kouluttajana 28 vuotta niin Suomessa kuin kansainvälisesti erityisesti Afrikassa. Maailman vammaisjärjestöjen keskusliitossa, RI:ssä edustin Suomea sen johtoelimissä. En olisi päässyt näin pitkälle ilman uskon antamaa rohkeutta ja vahvaa tukea."