Arto Viitalan vaalisaarna Taulumäen kirkossa 22.1.2012

Evankeliumi Mark. 1: 29–39

Synagogasta he menivät suoraan Simonin ja Andreaksen kotiin. Jaakob ja Johannes olivat mukana. Simonin anoppi makasi kuumeessa, ja hänestä kerrottiin heti Jeesukselle. Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Kuume lähti naisesta, ja hän alkoi palvella vieraitaan.
    Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle. Hän paransi useita erilaisten tautien vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä. Hän ei antanut henkien puhua, koska ne tunsivat hänet.
    Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä. Simon ja hänen toverinsa riensivät etsimään Jeesusta ja löysivät hänet. He sanoivat hänelle: "Kaikki etsivät sinua." Mutta Jeesus sanoi: "Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin. Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen." Niin hän lähti ja kiersi kaikkialla Galileassa, saarnasi synagogissa ja karkotti pahoja henkiä.
 

”Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä, ja auttoi hänet jalkeille.” Otti häntä kädestä. Kuinka kaunis ja turvallinen hetki ihmisen elämässä, kun oikealla hetkellä joku ottaa kädestä. Ihmisellä on synnynnäinen tarve tuntea joku lähellään. Aivan pieni vauva tarrautuu refleksinomaisesti lujalla otteella hänelle ojennetun käden sormeen. Tämä kertoo sen, mitä on olla ihminen alusta loppuun. Yksin emme selviä, tarvitsemme lähimmäisen auttavan käden.         

Lapsen kasvaessa aikuisen käsi on turva elämän käännekohdissa. Näemme lapsen kävelevän käsi kädessä vanhempansa kanssa ensimmäistä kertaa koulutietä liikenteen vaaran paikkoja opetellen. On turvallista aloittaa uusi elämän vaihe tutun käden saatellessa matkaan. Otteen irrotessa saattaja toivoo mielessään, että lapsi saisi osakseen turvallista lähimmäisyyttä, huolenpitoa kasvattajilta ja ystävyyttä uusilta kavereilta.  Huokaus lähtee äidiltä, isältä ja isovanhemmilta kohti taivasta, kunpa toteutuisi koulutiellä myös se huolenpito, josta lasten laulussa lauletaan, että maan korvessa kulkevaa lapsosta ihana enkeli kädestä kiinni pitäen varjelee.    

Käteen tarttuminen saa elämän aikana yhä uusia merkityksiä. Kädestä kiinni pitäminen rakastumisen hetkinä kertoo enemmän kuin kauneimmat sanat voivat välittää.  Sairaudessa ja myös elämän viimeisillä hetkillä kädestä kiinni pitäminen kertoo läheisten ihmisten mittaamattoman suuresta merkityksestä toisilleen.

Vaikka nykyään huolenpito ihmisistä toteutuu monien kehittyneiden hoitomuotojen ja erilaisen sosiaalisen tuen välityksellä, on tuo yksinkertainen ele, kädestä kiinni pitäminen, yhä tärkeä tuntomerkki yhteiskuntamme todellisesta tilasta. Vaikka olemme rakentaneet kuinka hienot auttamisen järjestelmät tahansa, jotakin olennaista on mennyt pieleen, kun kasvavassa määrin on etenkin ikääntyneen väestön keskuudessa sellaista yksinäisyyttä, että ihmiselle ei pitkään aikaan kukaan ojenna kättänsä edes tervehdykseen.

Pietarin anopin Jeesukselta osakseen saama teko, käden ojentaminen, toistuu kaikkialla siellä, missä Jeesus liikkuu. Jo Markuksen evankeliumin seuraavassa kertomuksessa samassa luvussa mainitaan, kuinka Jeesus kohtasi vaikeaa ihotautia, spitaalia, sairastavan miehen.

Yleensä tuollaisesta sairaudesta kärsivä ihminen kierrettiin kaukaa, mutta Jeesus ojensi tälle kätensä ja kosketti miestä parantaen hänet.  Jeesus ojensi kätensä lukemattomille hädässä oleville, kuten näemme myös tässä Taulumäen kirkon alttaritaulussa tapahtuvan: Jeesus antaa siinä kätensä Pietarille, joka on vajoamassa veteen.

Markuksen evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesuksen kohdanneet ihmiset kyselivät hämmästyksissään: ”Mikä on tämä viisaus, joka hänelle on annettu? Mitä ovat nuo voimateot, jotka tapahtuvat hänen kättensä kautta? ”Jeesus oli suuri opettaja, joka puhui Jumalan rakkaudesta viisaammin ja kauniimmin kuin kukaan muu, mutta hänen opetuksensa ja saarnansa ei ollut vain teoreettista viisautta, vaan Jumalan rakkaus toteutui myös hänen käsiensä kautta. Hän osoitti rakkautensa käsillään –  parantaessaan, kohottaessaan kätensä siunaukseen ja lopulta uhrillaan meidän puolestamme, lävistetyillä käsillään.

Markus kertoo päivän evankeliumissa, kuinka Jeesuksen luo tuotiin ”kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat”. Tuosta maininnasta voimme ensinnäkin päätellä, että jo tuolloin sairaus voitiin mainita erillään pahojen henkien vaikutuksista eli sairaus ymmärrettiin hyvin modernin tuntuisesti ”vain” sairaudeksi: kuume oli kuume, ihosairaus oli ihosairaus, sokeus oli sokeus. Aina ei ryhdytty pohtimaan sairauksien syitä siinä mielessä, että ovatko ongelmat kenties henkimaailman vaikutuksia tai ihmisen itsensä aiheuttamia, eli synnin seurausta. Jeesus toisessa yhteydessä katkaisee sairauksien ja synnin väliset spekuloinnit asianosaisille varmasti vapauttavalla tavalla toteamalla, että ei sairaus siitä johtunut, että sairas itse tai hänen vanhempansa olisivat syntiä tehneet, vaan että Jumalan teot voisivat tulla julki. Meidänkin aikanamme tarvitaan kaikessa hoitamisessa ja hoivaamisessa myös tätä asennetta, että ei kasata vaikeuksiin joutuneille tai heidän läheisilleen syyllisyyden taakkaa. Eivät asiat yleensä niin yksinkertaisia ole kuin me luulemme. Hoivaamisen ytimessä on rakastaminen ehdoitta., kyselemättä.

Toisaalta tuo maininta ”pahojen henkien vaivaamista” kertoo siitä, että Raamatun ihmiset kohtasivat kärsimyksen kokonaisvaltaisesti. Kaikella elämällä ja myös siihen liittyvällä kärsimyksellä nähtiin syvyysulottuvuus ja hengellinen taso. Kyseltiin, miksi Jumala sallii tai miksi hän on poissa? Kuten psalmin kirjoittaja huudahtaa kysyen: ”Herää, Herra! Miksi nukut?”

Kärsimyksen syvyydessä kohdattiin silmästä silmään kaikista selityksistä riisuva käsittämätön pahuus. On kyse siitä todellisuuden ulottuvuudesta, jota Jeesus tarkoittaa kun hän kehottaa rukoilemaan Isä meidän -rukouksessa: ”päästä meidät pahasta”. Katekismuksessamme todetaan tämän pyynnön kohdalla: ”Emme osaa selittää, miksi Jumala on sallinut pahan syntyä ja miksi hän sietää sen mahtia. Kristittykin kokee karvaasti pahan vallan omassa elämässään. Edes usko ei näytä vapauttavan meitä sen tuhoavilta voimilta. ”

Vaikka meidän aikanamme tiedetään sairauksista ja niiden parannuskeinoista paljon enemmän kuin 2000 vuotta sitten, ovat nämä samat inhimillisestä kärsimyksestä nousevat peruskysymykset yhä ajankohtaisia. Pyhä ja paha, elämän hyvyys ja vaikeudet näyttävät kietoutuvan toisiinsa. Pyhän ja pahan jännitetä elämässä kuvaa katkelma Lassi Nummin runosta Sanctus: ”Pyhä on taivas ja maa, pyhä ja yksi. Pyhä on elämä, jonka meille annoit. Paha on maailma, jossa tiemme kulkee, monin tavoin paha. Paha on kuolema, jonka voimat saartavat meitä. Paha on meissä läsnä, kylmyys, ahneus, julmuuden tuska, joka ajatuksessa ja teossa, joka hetkessä ja solussa. ”

Pyhän ja pahan kohtaaminen näkyy myös Markuksen evankeliumin alkuluvussa, sillä eräs pahan hengen valtaamiksi kuvatuista miehistä alkoi huutaa Jeesukselle: ”Minä tiedän kuka sinä olet, Jumalan Pyhä!”. Jeesuksen pyhyyden ja jumaluuden tunnistaminen ja tunnustaminen tapahtuu siellä, missä kärsimys on suurta.  Kapernaumissa oli paljon kärsimystä, mutta siellä oli myös paljon lohdutusta.  Kaupungin nimi tarkoittaa ”lohdutuksen kylää”. Siellä nähtiin uutta toivoa ja lohdutusta luova välähdys Jumalan armollisesta pyhyydestä ja niistä mahdollisuuksista, jotka Jumalalla on kaikille kärsiville, hyvyyden ja pahuuden taistelutantereella eläville.

Kapernaumin asukkaat saivat tuntumaa siihen, minkä me tänään ehtoollisvirressä laulamme: ”Vaiti kaikki palvokaamme salaisuutta Kristuksen. Hän tullut keskellemme, väisty huoli maallinen”. (Virsi 228). Koettiin todeksi se, minkä Paavali tänään kuulemassamme toisessa lukukappaleessa toteaa, että ”meillä on runsaan lohdutuksen Jumala” ja että ”Kristus on tuonut meille runsaasti lohdusta.”  Kristuksen rakkauden tähden meidän ei tarvitse olla kärsimyksen keskellä eikä edes kuoleman edessä vailla toivoa, vaan saamme Jumalan lapsina sylivauvan tavoin tarrautua puoleemme ojennettuun Taivaallisen Isän rakastavaan käteen. 

Meillä on suuri etuoikeus tällaisiin Jumalan armon suloisiin lepopaikkoihin. Jeesuskin vetäytyi rukoushiljaisuuteen. Me saamme elää yhteydessä Jumalaan rukouksessa, jumalanpalveluksessa, ehtoollispöydässä ja muussa seurakuntayhteydessä.  Jeesus kuitenkin lähettää meidät palvelemaan ja olemaan hänen käsinään tässä maailmassa. Kuten kuulimme Paavalin myös kirjoittavan: ”Jumala rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia”. Päivän evankeliumissa ei ole huomionarvoista vain se hyvyys, mitä Pietarin anoppi saa osakseen vaan myös, mitä hän tekee noustuaan jalkeille: ”hän alkoi palvella vieraitaan”. Hänen palveluaan kuvataan alkukielessä meille tutulla sanalla ”diakonia”.  Tämäkin kertomus alleviivaa sitä, että seurakunnan olemukseen kuuluu diakonia, välittäminen, aivan yhtä kiinteästi kuin usko Jumalaan. Usko ja rakkaus kulkevat käsi kädessä.

Seurakunnan diakonian juuret ovat arkisessa palvelussa ja vieraanvaraisuudessa. Vaikka nykyään seurakunta yhteisönä ja diakonian ammattilaisten tukemana toteuttaa monipuolista diakoniatyötä, niin on diakonia yhä ennen kaikkea kunkin kristityn vastuuta ja välittämistä omassa elämän piirissään toisista ihmistä.  Lähtekäämme siis mekin tästä messusta palvelemaan ja rakastamaan lähimmäisiämme, niin ojentaen auttavan kätemme kuin kertoen Jumalan rakkaudesta. Tehdään tästäkin kaupungista, Jyväskylästä, ”lohdutuksen kylä”. Viedään evankeliumia lähetystyön ja kansainvälisen diakonian myötä myös kaukaisille lähimmäisillemme. Lähtihän Jeesuskin päivän evankeliumin lopussa naapurikyliin saarnaamaan ja parantamaan.