Jari Uimosen vaalisaarna Taulumäen kirkossa 29.1.2012

Kun tuli ilta, opetuslapset menivät alas rantaan, nousivat veneeseen ja lähtivät kohti Kapernaumia, toiselle puolen järveä. Oli jo pimeä, eikä Jeesus vielä ollut palannut heidän luokseen. Tuuli puhalsi ankarasti, ja järvellä kävivät vaahtopäiset aallot. Kun he olivat soutaneet kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen stadionmitan verran, he näkivät Jeesuksen kävelevän järven aalloilla ja lähestyvän venettä. He pelästyivät. Mutta Jeesus sanoi: ”Minä tässä olen, älkää pelätkö.” He aikoivat ottaa hänet veneeseen, mutta samassa vene jo tuli siihen rantaan, jonne he olivat menossa.

Väsynyt matkamies saapui Äijälään keväthankien läpi tarpoen. Matkaa oli kertynyt Savon saloilta jo yli 200 kilometriä. Myrskytuulia ja susilaumoja uhmaten hän tuli tapaamaan miestä, jolta toivoi saavansa neuvoja. Lapinlahdelta saapunut talonpoika oli ollut lähtiessään pitkälle matkalle syvässä hengellisessä ahdistuksessa, suoranaisessa sielunhädässä. Hän oli lohduton oman pelkonsa ja epävarmuutensa kanssa.

Vaikka pettuleipä oli loppunut matkalla, häntä ohjasi eteenpäin toivo siitä, että hän saisi kuormaansa kevennyksen. Tuo nuori mies, Paavo Ruotsalainen, kohtasi seppä Högmanin tämän pajassa. Koeteltuaan aikansa muukalaista seppä näki nuorukaisen todellisen hädän, ja lausui sanat, jotka jäivät elämään:

”Ystäväni, yksi sinulta puuttuu ja sen yhden mukana kaikki muu. Evankeliumin runsaslohtuinen armo on kätkettynä sielultasi. Sinä et ole osannut, niin syntinen kuin oletkin, lähestyä armonistuinta saadaksesi Vapahtajalta armoa armon lisäksi, niin kuin hän on luvannut: ’Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon heitä virvoittaa’ ja ’joka minun tyköni tulee, sitä en minä heitä ulos.”

Vaikka nuori Paavo ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen ihminen, joka tunsi ahdistusta, voi hänen etsinnässään nähdä jotakin ihmisen syvimmästä kaipauksesta Jumalan luo. Silloin kun oma takki on tyhjä, kun eväät ovat lopussa ja kun sisällä velloo toivoton sotatila, tarvitaan paremman maailman läsnäoloa. Nuorelle Paavolle seppä Högman toimi Jumalan läsnäolon välikappaleena ja lukon avaajana.

Hädästä ja epävarmuudesta oli kyse myös siinä tapahtumassa, josta kerrotaan päivän evankeliumissa. Opetuslapset olivat olleet Jeesuksen seurassa kun hän oli ruokkinut Galileassa suuren kansanjoukon. Hän oli herättänyt monissa ihmisissä jo sammuneen toivon saada apua ulkoiseen ja sisäiseen hätään. Monet näkivät siinä myös Jumalan lupausten täyttymisen. Kuitenkin ihmisten odotukset olivat monesti myös hätiköityjä. Ruokkimisihmeen johdosta ihmiset olisivat tahtoneet tehdä hänestä maallisen kuninkaan. Se ei kuitenkaan ollut Vapahtajan kuninkuuden tarkoitus. Niinpä hän taivutteli ihmiset lähtemään koteihinsa ja vetäytyi vuorelle yksin rukoilemaan. Opetuslapset hän lähetti edeltä soutamaan järven toiselle puolelle. Hän tapaisi heidät aikanaan siellä.

Monet opetuslapsista olivat ammattikalastajia. Luonnonvoimille heidänkään ammattitaitonsa ei kuitenkaan mahtanut mitään. He olivat kuin lastu laineilla suurella, avoimella järvenselällä. Ja he pelkäsivät.

Olen itse nähnyt Genessaretin järven auringossa kimmeltävänä lasimerenä, mutta kerrotaan, että syvällä hautavajoamassa oleva järvi voi äkkiä muuttua myrskyn vallitessa kuin kiehuvaksi kattilaksi. Opetuslapset saivat tuntea järven avoimella selällä luonnon mahtavan voiman.

Raamatussa vesi on mahtava elementti. Se on toisaalta elämän vertauskuva, kuten kasteen yhteydessä, mutta yhtä lailla se on myös kuoleman ja pelon kuva, kun näemme sielumme silmillä vaikkapa hukkuvat faaraon joukot. Itse asiassa myös kasteen sanomaan liittyy vahvasti se, että siinä meidät nostetaan tuonelan syvyyksistä ylös elämään.

Johanneksen kuvauksen perusteella voimme päätellä, että opetuslapset olivat jo lähestymässä vastarantaa ja Kapernaumia. Ehkä he olivat raskaiden aironvetojen välissä ehtineet jo muutaman kerran rukoillakin turvaan pääsemistä.

Oli pääsiäisaika ja täysikuu. Yllättäen he näkivät kalvakkaassa valossa Jeesuksen tulevan heitä kohti. Tämä yhdistyneenä ankaraan ponnisteluun aaltoja vastaan sai heidät pelon valtaan. Mutta Jeesus rohkaisi heitä sanoilla, jotka toistuvat lukemattomia kertoja Raamatussa: ”Älkää pelätkö”. Älkää pelätkö, sillä minä olen teidän kanssanne.

Jeesus oli ollut fyysisesti kaukana. Ja kuitenkin opetuslapset olivat olleet hänen ajatuksissaan läsnä. Hän näki opetuslastensa kamppailun ja hädän. Hän ei silloin, niin kuin ei tänäkään päivänä, tee ihmisen osaa kuitenkaan liian helpoksi. Hän antaa meidän taistella omat taistelumme, kulkea oman etsikkotiemme, mutta hän ei ole toisaalta kaukana: Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua.

Opetuslapset olivat myrskyn uuvuttamia. Ranta oli niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Monesti ihminen omiin voimiinsa turvaten luovuttaa tai antaa periksi tuollaisessa tilanteessa. Mutta Vapahtaja tuli vastaan ja kulki rinnalla viimeisen taipaleen. Hän auttoi rantaan asti, turvaan. Se on kuin vertauskuva elämän ankarasta kilvoituksesta, jossa emme näe toista rantaa, jos emme pyydä ristin miestä kulkemaan rinnallamme ja näyttämään suuntaa.

Usko on lujaa luottamista.  Silloin kun omat jalat vajoavat elämän aaltoihin, on luotettava siihen, että on meitä väkevämpi, joka nostaa meidät takaisin elämään.

Psalmissa 107 kuvataan Jumalaa, joka auttaa ihmistä hädässä. Psalmissa Jumala koettelee heikkoa ihmistä, mutta ei hylkää:

”Herra käski ja nousi myrskytuuli, meri aaltoili rajusti. He nousivat korkeuksiin, vaipuivat syvyyksiin, hädän hetkellä heidän rohkeutensa murtui. He keinuivat, he huojuivat kuin juopuneet, heidän taidoistaan ei ollut apua. Mutta hädässään he huusivat avuksi Herraa, ja Herra auttoi heidät ahdingosta. Hän tyynnytti tuulen, ja aallot hiljenivät. He riemuitsivat, kun myrsky laantui ja Herra vei heidät kaivattuun satamaan”.

Titanicin, Estonian, suuren tsunamin ja maanjäristykset kokenut ihmiskunta voi kysyä: Missä sinä olet, Jumala, hädän hetkellä? Ne ovat järisyttäviä tapahtumia, jotka jättävät meidät sanattomiksi. Silloin kristitty voi vain todeta kuin Job, että kaikki on Jumalan käsissä. Sekin mitä me emme kykene ymmärtämään. Ja kuitenkin Jumalan vastaus on: Minä olen lähellä. Minä olen teidän kanssanne.

Toisen maailmansodan ajalta on säilynyt juutalaispakolaisen rukous, joka luottaa Jumalaan silloinkin, kun toivoa ei inhimillisesti katsoen ole olemassa:

Minä uskon aurinkoon, vaikka en näe sen paistavan. Minä uskon rakkauteen, vaikka en saakaan sitä tuntea. Minä uskon Jumalaan silloinkin, kun hän pysyy vaiti.

Melkoista uskoa. Mutta toisaalta, mihin me turvaamme, jollemme Jumalaan? Hänellä ovat iankaikkisen elämän sanat ja vastaukset. Genessaretin järven aalloilla, jyväskyläläisen pajan hämärässä, pimeän maailman keskellä, luonnonvoimien jyllätessä pieni ihminen on kasvotusten suuren Jumalan kanssa. Silloin kun oma elämä on täynnä epätoivoa ja tyhjää, voi Jumala täyttää tuon elämän tyhjiön. Jumalan rakkaus voittaa pelon. Hän vakuuttaa meidät omasta läsnäolostaan ja johdatuksestaan.

Jumala toimii myös lähimmäisten kautta. Meistä jokainen voi olla Jumalan tahdon välikappaleena ja laupiaana samarialaisena. Hätää voi lievittää monella tavalla: kuuntelemalla, jakamalla, auttamalla ja kulkemalla rinnalla.

Tässäkin jumalanpalveluksessa me toivotamme ennen pyhälle ehtoolliselle käymistä toisillemme Jumalan rauhaa. Se on tavoite. Se on päämäärä. Kirkkoisä Augustinus, elämän etsijä itsekin, totesi aikoinaan: Sielumme on levoton, kunnes se löytää rauhan Jumalassa.

Elämän vellovan meren äärellä, tyynessä ja myrskyssä, on turvallista kääntää katseensa Vapahtajan ristiin:

Minä tiedän, että minun lunastajani elää. Hän on sanova viimeisen sanan maan päällä.