Markku Sarennon vaalisaarna Taulumäen kirkossa 5.2.2012

Evankeliumi Luuk. 2: 22-33

Ja kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: "Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle." Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, "kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa".
Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
- Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.

Simeonin kanssa siellä temppelissä. Niin, me emme välttämättä olisi huomanneet tilanteessa mitään kovin ihmeellistä. Temppeliin tuli mies ja nainen, joilla oli pieni poikavauva mukanaan. He tulivat juuri sinä päivänä kuin heidän piti. Jeesuksen syntymästä oli kulunut neljäkymmentä päivää, ja oli tullut Marian puhdistautumisen aika. Jos Joosef ja Maria olisivat olleet vähän äveriäämpiä, olisi heillä ollut mukanaan uhrina lammas ja kyyhkynen, mutta kun varoja ei ollut paljon, sai kaksi kyyhkystä riittää.

Kaikki meni juuri niin kuin on kirjoitettu ja suunniteltu. Ainakin siihen asti, kun tuo vanha mies tuli Joosefin ja Marian luokse. Hän otti lapsen käsivarsilleen ja alkoi yhtäkkiä puhua merkillisiä sanoja hänestä. Ja evankeliumitekstimme kertoo, että Joosef ja Maria olivat ihmeissään siitä, mitä Jeesuksesta sanottiin.

Haluaisin esittää teille yhden kysymyksen, ja haluaisin antaa sitten siihen kaksi vastausta. Ymmärrättehän, että jos sama henkilö esittää kysymykset ja vastaukset, kovin aitoa vuorovaikutusta se ei ilmennä. Mutta mennään nyt tämän meidän tilanteemme mukaan kuitenkin.

Kysymys, jonka haluaisin esittää, on tämä: Minkä takia Joosef ja Maria olivat niin ihmeissään siitä, mitä Jeesuksesta sanottiin? Minkä takia he olivat nyt niin hämmästyneitä?

Vasta vähän aikaa sittenhän oli tapahtunut ihmeellisiä asioita. Enkeli oli ilmestynyt Marialle ja kertonut Jeesuksen syntymästä, ja Joosefille oli ilmoitettu unessa, että syntyvä lapsi olisi todella Jumalan Poika. Muistaako joku jouluevankeliumin vielä? Sinä ihmeellisenä yönä paimenet näkivät valtaisan näyn. He tulivat sitten Beetlehemiin seimen äärelle tuoden taivaallisia terveisiä mukanaan. Oli siinä Marialla ja Joosefilla ihmettelemistä kerrakseen. Mutta minkä takia he olivat jälleen niin hämmästyneitä?

Mielestäni hämmästykseen oli kaksi syytä, mutta voitte itsekin pohtia, miten asia oikein meni. Ainakin voisi kuvitella, että vanhan miehen sanat siellä temppelissä olisivat olleet jotenkin odotettavissa. Samasta asiastahan olivat sekä enkelit että paimenet kertoneet. Totuus on kuitenkin, että Jeesus ei inhimillisesti mitenkään näyttänyt Jumalan Pojalta. Niin kuin Filippiläiskirjeessä kerrotaan, hän oli kuninkaallisesta syntyperästään huolimatta ”ottanut orjan muodon, tullut ihmisten kaltaiseksi”.

Jeesus poikkesi meistä kyllä siinä suhteessa, että hänessä ei ollut koskaan mitään väärää. Jokainen tavallinen ihminen kantaa syntyessäänkin itsessään ”verenvikaa”. Meissä on taipumus syntiin, meissä asuu tämä syntiinlankeemuksen hedelmä - toisin kuin Jeesuksessa. Mutta ei Jeesus-lapsessa silti ollut mitään inhimillisin silmin havaittavaa kirkkauden säteilyä. Hän oli tullut ihmiseksi ihmisten joukkoon.

Luulisinkin, että ensimmäinen syy Marian ja Joosefin hämmästykseen oli Jeesuksen täydellinen ja aito ihmisyys. Simeonin sanat yllättivät ja pysäyttivät, koska ne muistuttivat heitä jälleen taivaan todellisuudesta.

Se toinen syy hämmästykseen oli oikeastaan aika ilmeinen. Simeonhan ei nimittäin näyttänyt yhtään enkeli Gabrielilta. Päinvastoin, hän näytti aivan tavalliselta vanhalta mieheltä. Kuinka tämä tuntematon mies voi tietää näin paljon?

Haluaisin siirtyä nyt omaan aikaamme, tai tarkemmin vuoteen 1993. Minulta kysyttiin ennen tätä jumalanpalvelusta, mitä tuona vuonna oikein tapahtui. Pappisurallani kun on tyhjä kohta, joka alkoi vuonna 1993 ja päättyi vuoteen 2001. Voisin tässä kohdin kertoa teille nuoresta miehestä, joka yritti aina vastata ihmisten odotuksiin ja joka hetki tarkkaan kuunnella sitä, mitä toiset hänestä ajattelivat. Voisin kertoa teille nuoresta papista, joka oli niin miellyttävä, ettei hänestä voinut olla pitämättä, mutta joka itse koki papinroolinsa vieraaksi. Papista, joka päätteli, että hänen on parempi muutaman työvuoden jälkeen jättää lopullisesti pappisvirkansa kuin yrittää jatkaa samalla tavoin.

Tai nyt, parinkymmenen vuoden jälkeen, voisin yhtä hyvin kertoa teille siitä, miten ihminen voi kasvaa ja löytää seurakuntatyön kutsumuksen uudelleen.

Mutta tuo vuosi 1993 oli käänteentekevä minun ja perheeni elämässä. Olimme asuneet Kanadassa kaksi vuotta. Olin juuri jättänyt siirtolaispapin virkani, ja suunnitelmissani oli siirtyä jonkinlaiseen kiertävään julistustyöhön. En vain tiennyt, mitä se käytännössä tarkoittaisi. Kun palasimme kesällä lomamatkaltamme Suomesta takaisin Kanadaan, meillä oli ainoastaan hotellihuone varattuna, ja sekin vieraassa kaupungissa, jossa emme tunteneet ketään. Kuitenkin minusta ja vaimostani Johannasta tuntui, että olimme siellä jotain tarkoitusta varten - jos ei muuta, niin ainakin oppimassa jotain Jumalan huolenpidosta. Teimmekin vaimoni kanssa sopimuksen, että emme kertoisi kenellekään ihmiselle tarpeistamme, vaan koettaisimme luottaa Jumalaan.

Omituista kyllä, huomasin tuossa tilanteessa odottavani kaikkein eniten sitä, että rahamme loppuisivat. Ajatus siitä, että olisimme ensimmäistä kertaa täysin Jumalan huolenpidon varassa, tuntui melkein eksoottiselta. Ainakin siihen asti, kun istuin tuona aamuna hotellihuoneessamme ja itkin tajutessani, että meidän täytyi lähteä ainoasta kodistamme eikä meillä ollut mitään paikkaa mihin mennä. En osaa kuvailla, kuinka paljon pelkäsin. Jumala, pystytkö ja haluatko todella pitää meistä huolen? Lapsemme olivat silloin neljän ja kahden vuoden ja nuorimmainen muutaman kuukauden ikäinen. Pidäthän, Jumala, huolen koko perheestämme?

Muistan hyvin kuinka rauhallinen vaimoni Johanna oli. Hän otti muutamia valokuvia hotellihuoneestamme ja sanoi, että meidän olisi syytä mennä pesemään pyykit kolikkopesulaan. Niin lähdimme ja käytimme viimeiset rahamme pyykinpesuun. Sen jälkeen meillä ei ollut muuta kuin vähän eväitä jäljellä. Söimme ulkona auringonpaisteessa lasten kanssa eväämme loppuun. Silloin ajattelin, että lapsen ja aikuisen ero on siinä, että lapsi itkee vasta kun hänellä on nälkä, kun taas aikuinen rupeaa parkumaan jo pelkästään ajatuksesta, että illalla ei enää syödä.

Viereisen kristillisen koulun salissa oli opetusseminaari menossa, ja päätimme mennä sinne. Asetuimme salin takaosaan istumaan ja yritimme unohtaa tilanteemme. Iltapäivän luento päättyi, ja nousimme muiden mukana ylös. Sanoin vaimolleni, että kai meidän täytyy jonnekin tästä lähteä.

Sitten huomasimme, että seminaarin vieraileva amerikkalainen puhuja oli lähtenyt liikkeelle salin etuosasta. Hän käveli kaikkien edessämme olevien ihmisten välistä, pysähtyi meidän kohdallemme ja alkoi jutella kanssamme. Lopulta hän otti tuolin alleen. Hän oli melko suuri mies ja puhui leveää etelävaltioiden amerikanenglantia. Hän oli tullut jostain sieltä etelästä vierailulle Kanadan puolelle. Kerroimme hänelle vain jotain taustastamme, siitä että olimme Suomesta lähtöisin ja pari vuotta asuneet Kanadassa. Pysyvästihän me ajattelimme silloin Kanadassa asuvamme.

Vähän aikaa juteltuamme tuo mies yhtäkkiä kysyi, olimmeko jo syöneet tukevamman aterian. Vilkaisin Johannaa ja vastasin, että emme me vielä ole syöneet. ”Pidättekö te pizzasta”, hän kysyi. Siihen oli helppo vastata, että kyllähän me pizzasta pidämme. ”Hyvä”, hän sanoi, ”minä vien teidät ulos syömään, mennään vaikka pizzalle!” Muistan sen sekasortoisen olon, joka minulla oli. Tiesin, ettei meillä ollut rahaa, enkä voinut enkä halunnut sanoa sitä tälle miehelle. Mutta niin lähdimme seuraamaan häntä, ja ajoimme peräkkäin pizzerian parkkipaikalle. Menimme sisälle ja tilasimme yhdessä kaksi isoa pizzaa nimeltään Meat Lovers’. Monenlaista lihaa niissä olikin. Elämäni parasta pizzaa.

Mies maksoi pizzat, ja menimme istumaan. Syödessämme hän kertoi, miten Jumala oli kutsunut hänet hengelliseen työhön. Hän oli ensin hangoitellut vastaan ja sanonut Jumalalle, ettei hän voi tuollaiseen työhön lähteä, hän kun ei ole yhtään sellainen kuin nuo suuret julistajat. Jumala vastasi hänelle silloin, että jos sinä yrität olla kuin joku toinen, minä en voi sinua käyttää. Niin hän sitten oli päättänyt olla oma itsensä, hyvin tavallisen oloinen mies. Hänen sukunimensä muuten jäi mieleen. Tiedättekö mikä on Amerikan tavallisin sukunimi? Onko ehdotuksia? (yleisöltä: Brown, Smith) Brown on hyvä ehdotus, mutta vastaus on Smith. Juuri tämän niminen oli tuo amerikkalainen, joka istui siinä edessämme.

Siinä jutellessamme hän äkkiä kääntyi vaimoni puoleen. ”Oletteko te kertoneet minulle jotakin? Oletteko te sanoneet, että te tarvitsette jotain”, hän kysyi hyvin tiukasti. Johanna katsoi häntä vähän säikähtäneen näköisenä, eikä osannut vastata mitään. Sitten mies jatkoi lempeämmällä äänellä: ”Halusin vain tehdä teille oikein selväksi sen, että te ette ole kertoneet minulle mitään. Kun istuimme siellä salissa ja juttelimme, Pyhä Henki sanoi minulle, että vie nämä ihmiset ulos syömään.” Sitten hän otti lompakkonsa esiin ja antoi nipun seteleitä vaimolleni. ”Haluan teidän ymmärtävän sen, että minä en koskaan tee näin, jollei Jumala minua nimenomaan käske. Mutta hän sanoi minulle, että anna näille ihmisille rahaa.”

Muistan niin hyvin tunteen, joka minulla oli, kun lähdimme pizzeriasta. Se oli ihmetystä, jotain samantapaista kuin Joosefilla ja Marialla täytyi olla siellä temppelissä. Miten tavallinen ihminen voi tietää tämän kaiken? Vastaus on sama kuin Simeonin kohdalla. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, oikeaan aikaan juuri oikeaan paikkaan. Hän sai puhuttavaksi asioita, joita Jumala halusi siinä hetkessä sanoa.

Muistan hyvin myös kiitollisuuden kaiken sen hämmästyksen keskellä. Jumala oli pitänyt meistä lupauksensa mukaan huolen. Ja niin hän piti myös seuraavina päivinä.

Se mitä Simeon, Joosef ja Maria saivat kokea, oli esimakua siitä mitä oli tulossa. Oikeastaan Jeesus tuli maailmaan juuri sitä varten, että mekin saisimme hämmästyä. Hänen ihmiseksi tulonsa ansiosta Jumalan valtakunta on tullut lähelle tavallista ihmistä, lähelle meitä kaikkia.