Loppiainen päättää joulunvieton

Loppiainen on kristittyjen vanhimpia juhlia, jopa joulua vanhempi. Loppiaisen evankeliumi kertoo lahjojen antamisesta. Jeesukselle tuotiin kultaa, suitsuketta ja mirhamia, mikä kertoo lahjan antajien suuresta kunnioituksesta lahjan saajaa kohtaan.

Jumalan suuresta arvostuksesta vähäarvoista ja syntistä ihmistä kohtaan kertoo puolestaan se, että Jumala on antanut mittaamattoman arvokkaan lahjan – oman Poikansa. Se on Jumalalta suurin rakkauden teko, mitä ihminen voi vastaanottaa. 

Jeesus itse oli syntynyt köyhänä matkalaisena tallissa. Häntä tulivat tervehtimään niin köyhät ja oppimattomat paimenet kuin tietäjät ja kuninkaat vierailta mailta. Loppiaisesta on tullut lähetystyölle omistettu päivä, sillä idän tietäjät olivat pakanoita, jotka kuitenkin saivat nähdä Vapahtajan ja antaa hänelle lahjansa. Kristus on valo kaikille maailman kansoille ja kaikenlaisille ihmisille.

Loppiaista vietettiin tammikuun kuudentena jo 200-luvulla, jolloin se oli Jeesuksen syntymä- tai kastejuhla. Juhlan vanha nimi epifania on kreikkaa ja tarkoittaa ilmestymistä, Herran ilmestymistä. Loppiainen sai keskiajalla sisältönsä idän tietäjistä, jotka tulivat osoittamaan kunnioitustaan Jeesukselle.

Ruotsin kuningaskunnan, jonka alamaisuuteen Suomikin kuului, ensimmäisessä luterilaisessa kirkkojärjestyksessä 1500-luvulla loppiaista nimitetään kolmen pyhän kuninkaan päiväksi. Pitkien matkojen takaa Betlehemin talliin saapuneet Itämaan tietäjät ovat tulleet tutuiksi paitsi joulukuvaelmista myös Tiernapoikien lauluesityksestä.

Juhlan suomenkielinen nimi on peräisin 1600-luvulta, ja se tarkoittaa joulunpyhien loppumista. Kirkkovuoden joulujakso päättyy loppiaiseen, joka aloittaa samalla loppiaisajan. Loppiaisen jälkeisten sunnuntaiden lukumäärä riippuu pääsiäisen ajankohdasta. Enimmillään niitä on kuusi.

Vuodesta 1992 loppiaista on vietetty Suomen luterilaisessa kirkossa jälleen alkuperäisellä paikallaan tammikuun kuudentena. Loppiaista vietettiin perinteestä poiketen 20 vuoden ajan lauantaisin.