Pyhän evankeliumiteksti Matteus 16:1–4Linkki avautuu uudessa välilehdessä

Rakkaat ystävät, 

Tätä messua suunniteltaessa toiveenamme oli, että saisimme viettää tänään yhteistä ja valoisaa juhlaa. Halusimme kutsua ihmisiä mukaan mahdollisimman laajasti ja avoimesti. Nyt on ilo nähdä, kuinka suuri joukko teitä on saapunut tänään tänne Taulumäen kirkolle.

Aavistelen, että tätä messua seurataan eri puolilla Suomea myös striimin välityksellä.  Suuri kiitos teille jokaiselle, että olette mukana. Minusta päivän jakaminen yhdessä teidän seurakuntalaisten, juhlavieraiden sekä läheisteni kanssa tuntuu tärkeältä. 

Avoimen kutsun lisäksi halusin erikseen kutsua tähän päivään yhden merkittävän ryhmän oman elämäni varrelta: Opettajani. Kutsuin heitä niin Kinkomaan alakoululta kuin Muuramen yläkoulusta ja lukiosta. Opettajat ovat tarjonneet minulle lapsena ja nuorena mahdollisuuden innostua ja kehittyä. Samoin turvallisen ympäristön harjoitella, epäonnistua, ja yrittää uudelleen.  

Ennen kaikkea opettajien työ on osoittanut, kuinka tärkeää on kuunnella ja oppia. Ajatus kuuntelemisesta ja oppimisesta on vuosien aikana noussut minulle yhä merkityksellisemmäksi. Voin paljastaa, että koululaisena en siinä aina niin hyvä ollutkaan. Senkin, että vieläkin on kehitettävää.

Me tarvitsemme kuuntelemisen ja oppimisen taitoja erityisesti nyt. Elämme epävarmuuden ajassa, jossa keskustelukulttuuri on muuttunut kovaksi. Tämä näkyy ympärillämme monin tavoin: Vastakkainasettelu voimistuu, ja ihmisten tai ihmisryhmien välille rakennetaan raja-aitoja. Monimutkaisiin kysymyksiin tarjotaan yksinkertaisia vastauksia. Virheistä ei haluta oppia, vaan rankaista syyllisiä. Itseä halutaan korottaa painamalla toisia alas.

Kuuntelemisen sijaan puhutaan toisen ylitse tai ymmärretään tarkoituksella väärin.  Samalla unohtuu se, että viha ja riitely eivät koskaan voi synnyttää yhteisöllisyyttä ja rakkautta, vaan ainoastaan lisää vihaa ja riitelyä. 

Nyt tarvitaan erityisesti halua ymmärtää eri tavoin ajattelevia. Ilman, että heidän näkemyksensä tai ajatuksensa koetaan uhkana. Toivon, että meidän seurakuntamme voisi näyttää tässä esimerkkiä.

Meillä on seurakuntana mahdollisuus antaa esimerkki yhteisöstä, joka ei saa voimaansa vastakkainasettelusta tai halusta asettua muiden yläpuolelle.  Seurakunta voi olla yhteisö, joka pyrkii muutokseen kuuntelemalla, mitä ihmisillä ja Jumalalla on sanottavaa. Yhteisö, joka haluaa oppia ja kehittyä, sekä vaikuttaa ympäristöönsä puhumalla ja tekemällä hyvää.  Samalla tavoin kuin viha luo lisää vihaa, niin rakkaus luo lisää rakkautta.

Hyvät kuulijat.  Vallitseva keskustelukulttuuri, jossa unohdetaan oppia ja kuunnella toisia, voi tuntua välillä turhauttavalta . Mutta ei hätää – Jeesuskin turhautui - samasta syystä. Siitä erinomainen esimerkki on tämän sunnuntain evankeliumiteksti, jonka äsken kuulimme Aadan lukemana.  

Jeesuksen turhautumisen syynä oli se, että hän oli toistuvasti joutunut aikansa uskonnollisten oppineiden arvioinnin ja arvostelun kohteeksi. Vastikään Jeesuksen oppilaat olivat tulleet kertomaan hänelle, kuinka osa oppineista oli pöyristynyt Jeesuksen opetuksista. Vastakkainasettelu, voimakas reagointi toisten puheisiin tai biiffien luominen osattiin siis jo antiikissa. Hyvissä ajoin ennen sosiaalisen median syntyä. 

Kun nyt oppineet halusivat jälleen härnätä Jeesusta, ja pyysivät häntä näyttämään ne kuuluisat taivaan merkit, ei ollut ihme, että Jeesus turhautui ja lähti pois.  Ennen poistumistaan turhauttavasta keskustelusta, Jeesus jätti vastustajiensa pohdittavaksi erikoiselta kuulostavan viittauksen Joonaan.  

Myöhemmin Jeesuksen seuraajat ymmärsivät, että samalla tavoin kuin Vanhan testamentin Joona oli ollut kolme päivää kalan vatsassa, niin myös Jeesus oli ollut kolme päivää kuolleena ennen ylösnousemustaan. Tämä oli se Joonan merkki, jonka Jeesus halusi maailmalle antaa. 

Rakkaat ystävät. 

Opettajieni lisäksi toivoin tähän messuun myös muutamia itselleni tärkeitä musiikkeja. Kiitos taitaville muusikoillemme ja kuorolaisille, jotka näkivät suuren vaivan niin näitä kuin messun muita musiikkeja valmistellessaan. Valitsin musiikit yhdelle itselleni merkityksellisestä elokuvasta ja yhdestä tv-sarjasta. Ensimmäisen musiikin kuulimme messun alussa, toisen lukukappaleiden välissä ja vielä kolmannen ehtoollisella.  Kenties joku teistä ne tunnistaakin.

Näissä kahdessa minulle tärkeässä tarinassa, elokuvassa ja tv-sarjassa, on yhteinen teema: Menetykset. Olen palannut näihin tarinoihin ja musiikkeihin läpi vuosien, sillä ne ovat yhä uudestaan auttaneet käsittelemään yhtä papin työn ja koko ihmiselämän keskeistä kysymystä: Kuinka voi jatkaa eteenpäin, kun on menettänyt pysyvästi jotain tärkeää? 

Tarinat muistuttavat kumpikin, omalla tavallaan, kuinka menetyksen kokemusta ei kukaan meistä voi välttää. Menetysten syvyyttä ei voi vertailla, sillä jokaisen kokemus on oma ja ainutlaatuinen. 

Molempien tarinoiden syvin sanoma on siinä, kuinka paljon toisen kokemasta menetyksestä voi kuuntelemalla oppia.   Pysähtymällä toisen hädän äärelle aidosti, voi nähdä toisen ihmisen, oman elämänsä ja koko maailman uudella tavalla. Parhaimmillaan katse kääntyy silloin menetyksestä kohti sitä, mitä on vielä jäljellä. 

Tässä ollaan myös kristillisen elämän ytimessä. Siinä tavoitteet eivät liity ensisijaisesti itseen vaan suuntautuvat kohti toisia ihmisiä ja ympärillä elävää yhteisöä. Kristillisyydessä lähimmäisen edun etsiminen ajaa oman edun etsimisen edelle.  

Halu oppia, tahto kuunnella, ja valmius tavoitella yhteistä etua. Kaikki nämä ovat paitsi kristillisen elämän, niin myös seurakunnan tunnusmerkkejä. Yksilökeskeisessä ajassa nämä tunnusmerkit, tai taivaan merkit, tekevät seurakunnasta todellisen vastakulttuurin. Vastakulttuurin, joka voi rakentaa armollisempaa yhteiskuntaa. Vastakulttuurin, joka saa voimansa kiitollisuudesta ja toivosta.

Rakkaat ystävät. 

Tänään vietettävä reformaation sunnuntai tarjoaa osuvan taustan pohtia seurakunnan olemusta. Seurakunnalla on aina tarve elää suhteessa omaan aikaansa, sillä vain ihmisille merkityksellinen seurakunta, voi olla vaikuttava. Seurakunta hakee aina uudelleen muotonsa, reformoituu. 

Kuitenkin samalla, seurakunnan ydin kumpuaa eri aikoinakin yhdestä ja samasta kertomuksesta. 

Se on esimerkillinen kertomus kuuntelemisesta ja toisten edun asettamisesta oman edun edelle. Se on kertomus suuresta menetyksestä, mutta ennen kaikkea toivosta ja ilosta. 

Meidän suurin kertomuksemme on kertomus ylösnousseesta Jeesuksesta. Hän kuunteli erityisesti heitä, jotka olivat menettäneet paljon. Lopulta Jeesus menetti itse kaiken, mutta niin tehdessään, antoi meille toivon. Tämän toiveikkaan kertomuksen kertojia me jokainen saamme yhdessä olla. Tässä seurakunnassa, ja tässä ajassa. Kertomus elävästä Vapahtajasta tuo meidät yhteen.  

Kertomus Kristuksen tuomasta toivosta on myös lopulta paras vastaus siihen, kuinka elämää voi jatkaa eteenpäin myös silloin, kun on menettänyt pysyvästi jotain tärkeää. 

Aamen.